07.12.2018

Ansaitseeko urheilujohtaminen oppiaineen statuksen?

Pitäisikö urheilujohtamista lähestyä omana oppiaineenaan, jolla on oma teoriaperustansa ja käsitteistönsä? Vai onko kysymys sittenkin ”vain” yhdestä kontekstista, johon voidaan soveltaa organisaatio- ja johtamistutkimuksen piirissä kehitettyjä teorioita ja käsiteapparaatteja?

Kysymys voi kuulostaa akateemiselta, mutta on mitä suurimmassa määrin käytännöllinen. Osa-aikaisena idealistina uskon nimittäin siihen, että teoriat eivät ole urheilumaailmassakaan käytännön elämästä irrallisia saarekkeita, vaan niitä kriittisesti, mutta kuitenkin rakentavasti arvioivia työkaluja, joiden avulla käytäntöjä voidaan parantaa.

 

En väitä, että urheiluorganisaatioiden hallintoelimiin toistuvasti kohdistuvat korruptio- ja lahjontaepäilyt olisivat seurausta yksinomaan puutteellisista teorioista. Sen sijaan ajattelen, että esimerkiksi yhteiskuntavastuun teoreettisten juurien parempi ymmärtäminen on tarpeen, jotta kansainväliset ja kansalliset urheilun hallintoelimet voivat kehittää käytäntöjä, jotka nauttivat suuren yleisön luottamusta.

 

Suuren yleisön luottamus on puolestaan välttämätöntä urheilun rahoituksen näkökulmasta, sillä yhä useammissa yrityksissä yhteiskuntavastuullisuus on muuttunut sanahelinästä käytännön päätöksentekoa ohjaavaksi tekijäksi. Esimerkiksi Fifan ympärillä vellova skandaali osoittaa kouriintuntuvasti, miten globaaleilla kuluttajamarkkinoilla operoivat yritykset suhtautuvat toimintaan, joka rikkoo yritysten eettisiä koodistoja.

 

Maailmalla on näyttöä, että yritykset ovat yhä haluttomampia liittämään omia brändejään toimintaan, jossa päätöksiä tehdään salamyhkäisesti ”hyvä veli”-verkostoissa. Ja kuten hyvin tiedetään, kysymys ei aina ole edes siitä, että toiminta rikkoisi lakeja ja sääntöjä – jo se saattaa riittää, että syntyy uskottava epäily, joka leviää viruksen lailla.

 

Takaisin alkuperäiseen kysymyksenasetteluun: onko urheilu niin erityinen ympäristö, että on perusteltua puhua erityisestä urheilujohtamisesta? Muodostaako urheilu kulttuurisen instituution, jolla on omat rakenteesta ja mekanisminsa? Onko jalkapallo osa elämää vai elämä osa jalkapalloa?

 

Selvää on, että yleisellä organisaatio- ja johtamistutkimuksella on paljon annettavaa myös urheilujohtamiselle. Herbert A. Simonin ajatukset rationaalisen ja irrationaalisuuden suhteesta päätöksenteossa, Henry Mintzbergin havainnot johtamisesta, Alfred Chandlerin ja Peter Druckerin strategiateesit, Philip Kotlerin markkinointiopit sekä Michael Porterin näkemykset kilpailuedun lähteistä pätevät enimmiltä osin olipa kyseessä yritys tai kansallinen urheilun lajiliitto.
 

Toisaalta olen taipuvainen ajattelemaan, että urheiluun liittyy erityispiirteitä, jotka oikeuttavat puhumaan urheilujohtamisesta omana oppiaineenaan. Urheilujohtamisen erityisyyden korostamisessa ei ole kysymys organisaatio- ja johtamistutkimuksen jättiläisten keskeisten havaintojen kumoamisyrityksestä, vaan ennemminkin sen mahdollisuuden huomioimisesta, että urheiluun kytkeytyy asioita, joita ei näy – ainakaan yhtä vahvoina – muilla aloilla. Teorioita voi lainata tieteenalojen välillä, mutta niiden hyödyntämisessä on huomioitava niiden soveltamiskonteksti.

 

Urheilun kohdalla näitä johtamisessa ja sen tutkimuksessa huomioitavia erityispiirteitä on vuosien saatossa tunnistettu lukuisia. Hyvän yleisesityksen näistä tarjoaa Bob Stewartin ja Aaron Smithin vuonna 1999 julkaistu artikkeli The special features of sport. Artikkelissa esitetään luettelo asioista, jotka tekevät urheilusta ainutlaatuisen. Näitä ovat muun muassa: tavoitteiden monimuotoisuus (urheilussa on muitakin tavoitteita kuin taloudellisen voiton maksimointi), intohimoinen ja irrationaalinen suhde urheiluun ja fanien sokea optimismi (Suomen jalkapallomaajoukkue pelaa futiksen arvokisoissa), kilpailun ja yhteistyön vuorottelu (joukkueen liiallinen ylivoima kentällä on myrkkyä liigan kiinnostavuudelle katsojien silmissä), urheilutuotteiden vaihteleva laatu (”kaiken piti olla hyvin, mutta jalat eivät vaan toimineet”), vahva tuote- ja brändiuskollisuus (Chelsean miehiä jo kolmannessa polvessa), sijaisidentifikaatio (urheilijat tarjoavat samaistumisen kohteita sekä hyvässä että pahassa) sekä kaksijakoinen suhtautuminen teknologiaan (jokainen syöttö ja lihaksen liike pyritään analysoimaan, mutta älypalloon suhtaudutaan penseästi).

 

Urheilua ja sen erityisasemaa on pönkitetty myös Euroopan unionin taholta. Merkittävämpiä EU-tason asiakirjoja ovat Euroopan komission julistukset Nice declaration: Declaration on the spesific characteristics of sport and its social function in Europe (2000) sekä White paper on Sport (2007). Niissä molemmissa urheilu nähdään tärkeänä kulttuurisena instituutiona, joka on hyväksi sekä kokonaisten kansakuntien että alueellisten yhteisöjen taloudelliselle ja sosiaaliselle kehittymiselle.

 

Koska tieteen kehittymiseen kuuluu esitettyjen argumenttien kriittinen arviointi, on luonnollista, että myös urheilun erityispiirteet on asetettu kyseenalaisiksi. Esimerkiksi urheiluun liittyvien vahvojen emootioiden ja fanituksen osalta on huomautettu, että kysymys ei ole urheilun erityispiirteestä, vaan viihdeteollisuuden ominaisuudesta. Kilpailun ja yhteistyön vuorottelu ei myöskään ole vain urheilumaailmalle ominaista, sillä yhä merkittävämpi osa kaikenlaisesta liiketoiminnasta perustuu verkostoihin, joissa on samanaikaisesti sekä kilpailua että yhteistyötä.

 

Ehkä yllättävin kyseenalaistus on peräisin kuitenkin Smithiltä ja Stewartilta itseltään. Muutama vuosi sitten julkaisemassaan artikkelissaan The special features of sport: A critical revisit suhtautuvat melko nihkeästi aiemmin esittämäänsä urheilun erityispiirteiden luetteloon. Kohta kohdalta Smith ja Stewart esittävät vasta-argumentteja, joista muodostuu kuva, että urheiluliiketoiminta on sittenkin vain ”business as usual”.

 

Smithin ja Stewartin artikkelin perimmäinen viesti ei kuitenkaan ole se, että urheilujohtamisesta kiinnostuneiden tutkijoiden pitäisi heittää pyyhe kehään ja tunnustaa tappionsa. Päinvastoin, urheilun erityispiirteitä kyseenalaistavien ja perusteltujen näkemysten tulisi kannustaa urheilujohtamisen ja urheiluliiketoiminnan tutkijoita lisäämään panostuksia oman oppiaineensa kehittämiseen ja tieteenalansa puolustamiseen.

 

Tutkimuksen tehtävänä on edistää tiedon ja ymmärryksen kumuloitumista. Tähän prosessiin kuuluu askeleita sekä eteen- että taaksepäin. Maailmanlaajuisesti urheilu on yksi nopeimmin kasvavista bisneksistä, joka ansaitsee myös tutkimuksellisesti erityistä huomiota. Pelkästään jo se, että ammattiurheiluorganisaatiot eivät muutamaa poikkeuksetta lukuunottamatta juurikaan kykene kannattavaan liiketoimintaan, osoittaa mielestäni sen, että urheiluorganisaatioiden johtamista ja urheiluliiketoimintaa ei voida ymmärtää yksinomaan yleisten organisaatio- ja johtamistutkimuksen tarjoamien teorioiden ja käsiteapparaattien avulla.

 

Urheilujohtamisen tutkimuksella on oma ekologinen lokeronsa, jonka täyttäminen edellyttää urheilujohtamisen ja -liiketoiminnan erityispiirteiden jatkuvaa ja kriittistä reflektointia. Vastakkainasettelun sijaan tässäkin hedelmällisempää on oppiaine- ja tieteenalarajojen yli kurkottava vuoropuhelu.

 

Kirjoitus on julkaistu 28.6.2015 Arvoa urheilusta -hankkeen blogissa