09.08.2019

Harmaantuva urheilufani – uhka vai mahdollisuus?

Nuoruutta ihannoidaan, mutta vanheneminen on Suomen kaltaisten yhteiskuntien todellisuutta. Ikääntymisen tahti kiihtyy nopeasti. Moskovan olympiavuodesta (1980) Rio de Janeiron kisoihin (2016) yli 65-vuotiaiden osuus jokaista sataa 15–64-vuotiasta kohden nousi OECD-maissa maltillisesti kahdestakymmenestä 28:een, mutta vuoteen 2050 mennessä suhdeluvun ennustetaan lähes tuplaantuvan. Ellei syntyvyydessä tapahdu ihmeitä, eikä maahanmuutto kasva eksponentiaalisisti, vuonna 2050 jokaista ”työikäistä” kohden on jo 53 yli 65-vuotiasta (OECD 2017). *

Ikääntyminen on megatrendi, joka jättää jälkensä yhteiskuntaan. Ikääntymisestä puhuminen on korostuneesti huolipuhetta. Ikääntyminen lisää huolta työvoiman riittävyydestä sekä sosiaali- ja terveysmenojen kasvusta. Myös urheilun piirissä ikääntyminen askarruttaa. Monet perinteiset lajit todistavat katsojakuntansa ukkoutumista ja akkautumista. Samalla ne pelkäävät, että uudet urheilulajit varastavat vähenevän nuorison mielenkiinnon.

Uhka on todellinen, mutta voiko harmaantuvaan urheiluyleisöön liittyä myös jotakin myönteistä?

Kyllä, jos uskoo tutkimuksia, joissa tarkastellaan yhtä urheilun kuluttamisen lieveilmiötä eli huonosti käyttäytyviä penkkiurheilijoita ja urheilufanien aggressiivisuutta.


Urheilufanien aggressiivisuus voidaan jakaa kahteen pääluokkaan: vihamieliseen (hostile) ja välineelliseen (instrumental) aggressiivisuuteen (esim. Wann ym. 2000). Pahimmillaan urheilufanien aggressiivisuus synnyttää henkilö- ja omaisuusvahinkoja, syö yleisön luottamusta, vahingoittaa urheilubrändejä ja karkottaa sponsoreita (Dunning 2000, Russell 2004, Bengtsson 2016).


Vihamielinen aggressiivisuus ilmenee harmittomimmillaan esimerkiksi spontaanina ja satunnaisena tuomarin nimittelemisenä ”puusilmäksi”. Vihamielisen aggressiivisuuden toista ääripäätä edustaa joukkueiden fanien väliset järjestetyt ja väkivaltaiset yhteenotot ennen ja jälkeen otteluiden.


Välineellisessä aggressiivisuudessa on kysymys sopimattomasta käyttäytymisestä, jolla pyritään vaikuttamaan urheilusuoritukseen. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi vastustajajoukkueen pelaajan suorituskyvyn horjuttamista verbaalisella ja pelaajan ”ihon alle” menevällä hiillostamisella.


Siinä missä vihamielisen aggressiivisuuden motiivina on jonkinasteisen harmin ja vahingon aiheuttaminen kohteelle, välineellisen aggressiivisuuden motiivina on kohteen toimintaan vaikuttaminen tavalla, jonka arvellaan tuovan hyötyä aggressiivisesti käyttäytyvälle.




(Kuva: The Sportsfan Journal)


Tutkimusten mukaan molemmat aggressiivisuuden muodot korreloivat fanituksen kohteeseen identifioitumisen kanssa. Toisin sanoen, mitä kovempi fani, sitä alttiimpi hän on aggressiiviselle käyttäytymiselle. Myös aggression kohteella on vaikutusta, erityisesti välineellisessä aggressiivisuudessa. Helposti provosoituviksi kuumakalleiksi tiedetyt urheilijat houkuttelevat ärsyttämään. Vastaavasti ammattilaistuomarit koetaan siinä määrin puolueettomiksi, että heihin kohdistuva aggressio on enimmäkseen turhautumisen purkautumista, ei niinkään tuomioihin vaikuttamista. (Esim. Wann ym. 1999.)


Aggressiivisuus on ymmärrettävää, joskaan ei hyväksyttävää. Urheilun fanittaminen on intohimoista ja melko irrationaalista puuhaa. Voitaneen puhua eräänlaisesta sokeasta optimismista, joka saa ihmiset liittämään suosikkeihinsa (ja inhokkeihinsa) ominaisuuksia, joita muut eivät näe (Stewart & Smith 1999).


Vaikka sokea optimismi ei olekaan ikäsidonnaista, eikä intohimo katso ikää, ikääntyminen kuitenkin muuttaa urheilun fanittamisen syitä ja muotoja. Kukaan ei tiedä päiviensä määrää, mutta jokainen vanhuuseläkeiän saavuttanut tietää, että niitä on edessä vähemmän kuin takana. Ymmärrys elämän rajallisuudesta saa monet arvostamaan aikaa, mikä näkyy mm. siinä, että aikaa halutaan käyttää itselle merkityksellisiin asioihin (Dupuis & Alzheimer 2008). Monien kohdalla tämä tarkoittaa lastenlasten kanssa touhuamista, toisille taas rakkaan harrastuksen parissa vietettävän ajan maksimointia.


Ikä tuo useimmille seesteisyyttä, joka heijastuu myös urheilun fanittamiseen. Ikääntyneet urheilufanit arvostavat kilpailullisen lopputuloksen sijaan urheilusuorituksia itsessään. Sekä vihamieliseltä että välineelliseltä aggressiivisuudelta putoaa osittain pohja, kun huomio ei olekaan yksinomaan tulostaululla vaan urheilijoiden käyttäytymisessä. Hävittyjen ottelujen aiheuttama pettymys on sitä siedettävämpää, mitä useammin niiden seuraamisen motiivina ovat tuttujen tapaaminen ja sosiaalisten siteiden vahvistaminen pokaalien voittamisen sijaan (esim. Park ym. 2016).


Kilpailu on vastaisuudessakin urheilun suola ja fanittaminen sen sokeria. Samoin voittamisen mahdollisuus inspiroi faneja ja kilpailullinen menestyminen vahvistaa uskoa. Kilpailullisesta suorituskyvystä tinkimättä urheiluorganisaatioiden on kuitenkin syytä laatia itselleen selkeät askelmerkit ikääntyvien fanien huomioimiseksi. Tutkimus (esim. Toder-Alon ym. 2019) puhuu sen puolesta, että ikääntyvät urheilufanit arvostavat nuoria enemmän urheiluseuran/-joukkueen historiallisten juurien kunnioittamista, aktiivista yhteisöllisyyttä, uhrautumista yhteisen hyvän eteen sekä urheilijoita lasten ja nuorten roolimalleina.
 

* OECD määrittelee työikäisiksi 15–64-vuotiaat. Määritelmä mennee uusiksi, sillä tulevaisuudessa yhä useammat 65-vuotiaat käyvät töissä.
 

Kirjoitus on julkaistu Arvoa urheilusta -blogissa 9.8.2019.