07.12.2018

Mikäs kiire tässä? Jonottamisen sietämätön vaikeus

"Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun kävin uusimassa reseptin. On kaksi jonoa, toiseen painetaan numerolappu koneesta ja toisessa jonotetaan sen mukaan, kun on jonoon tultu. Mikä siinä on niin vaikeaa ymmärtää? Minkä takia tullaan väärään jonoon, painellaan niitä nappuloita niin kuin se olisi joku hedelmäpeli? Eikä se ole vain apteekin jono, joka yskii. Pankkiautomaatilla kaivellaan käsiveskaa taikka mölistään kavereitten kanssa. Sitten makustellaan tunnuslukua, vaikka sen pitäisi tulla kuin ajatus. Sitten kokeillaan sen jokainen kortti sen jokaiseen reikään." (Tuomas Kyrö, Mielensäpahoittaja).

Kotikutoisen määritelmän mukaan jono on seurausta joko haluttuun asiantilaan kohdistuvan kysynnän ja tarjonnan välisestä epäsuhdasta tai huonosta suunnittelusta. Neuvostoliitossa kysymys oli tosin molemmista, minkä seurauksena keskivertokansalainen sai odottaa Ladaansa toista vuotta.

 

Jonottaminen ei ole kivaa, eikä sitä voi täysin välttää. Lentokenttien turvatarkastukset, kauppakeskusten avajaiset, baaritiskit ja bajamajat, loppuunmyydyt stadionit ja suositut turistikohteet ovat monille tuttuja tilanteita, joissa joudumme tekemiseen jonottamisen kanssa. Jonotamme, koska haluamme jotakin.

 

Joskus haluamme jotakin niin paljon, että olemme valmiita vaikkapa nukkumaan yömme makuupussissa. Onko hommassa järkeä, riippuu luonnollisesti yksilöllisistä mieltymyksistämme, mutta ennen kaikkea palkastamme. Taloudellisesti ajateltuna jonottamisen kustannus–hyöty-yhtälön keskeinen muuttuja on palkkataso, sillä ns. substituutiovaikutuksen johdosta korkea palkka korreloi negatiivisesti jonotukseen käytettävän ajan kanssa. Toisin sanoen, mitä korkeampi palkka ihmisellä on, sitä kalliimmiksi hänelle jonottaminen käy ja sitä enemmän hänellä on mahdollisuuksia kiertää jonoja: julkisen terveyskeskuksen sijaan voi käyttää yksityistä lääkäritaloa ja päivittäistavarat voi tilata netistä kotiovelle. Jonottamisen järkevyyttä omalla kohdallaan voi testata Talouselämän leikkimielisellä laskurilla.

 

Jonottamisella on kansantaloudellista merkitystä. Tilastokeskuksen ajankäyttötutkimuksen mukaan suomalaiset käyttävät "ostoksiin ja asiointiin" keskimäärin 27 minuuttia päivässä. Vajaa puolituntinen pitää sisällään muutakin kuin pelkkää jonottamista. Luku saattaa vaikuttaa pieneltä, mutta on tosiasiassa suuri, sillä se vastaa esimerkiksi aikaa, jonka keskivertokansalainen käyttää sanomalehtien lukemiseen.

 

Joskus jonottamiseen liittyy myös erityistä nostalgiaa. Armeijan suorittaneille jonottaminen toimii sukupolvia yhdistävänä kokemuksena, jota on mukava muistella – jälkeenpäin.

 

Jonottamiseen liittyvät kielteiset mielikuvat elävät tiukassa. Mikä voisikaan olla turhauttavampaa kuin kuunnella Francis Goyaa puhelinoperaattorin asiakaspalvelunumerossa? No, ehkä asiansa hoitaminen asiakaspalveluautomaatin avulla. "Koskeeko asiasi puhelinliittymää, laajakaistaliittymää vai maksutelevisiota?" "Laajakaistaliittymää". "Sanoitko laajakaista? Vastaa kyllä tai ei". "Kyllä". "En saanut selvää". "Koskeeko asiasi puhelinliittymää..." PITÄKÄÄ TUNKKINNE!

 

Kilpailluilla markkinoilla toimiville yrityksille jonossa hiiltyvä asiakas on aina potentiaalinen riski. Ei niin pientä asiaa, etteikö siitä saisi aikaiseksi mojovaa riitaa. Alkusyksystä iltapäivälehdissä ihmeteltiin asiakkaiden outoa kassajonokäyttäytymistä. Kiista kulminoitui kysymykseen siitä, kenen velvollisuus on erotella asiakkaiden ostokset kassahihnalla. Kuuluuko kassakapulan siirtäminen kassanhoitajan työhön vai onko kysymys asiakkaiden itsepalvelusta?

 

Julkisen sektorin organisaatiotkaan eivät ole täysin immuuneja jonottamisesta syntyvälle mielipahalle, vaikka kansalaisilla ei monissa tapauksissa olekaan varteenotettavia vaihtoehtoja. Esimerkiksi kunnilla on velvollisuus seurata lääkärijonojaan. Jonotusaikojen mittaamiseen liittyvistä epäselvyyksistä huolimatta Terveyden ja hyvinvoinnin laitos kokoaa kansallista tilastoa erikoissairaanhoidon hoitoonpääsystä. Kesäkuussa 2013 julkaistun tilaston mukaan 111 000 erikoissairaanhoidon potilaasta noin 1 300 joutui odottamaan hoitoonpääsyään yli puoli vuotta. Vaikka koko järjestelmä toimiikin jonotusaikojen puolesta melko jouhevasti, yksilötasolla pitkä jonotusaika on tuskastuttavaa ja voi osoittautua kohtalokkaaksi.

 

Jonottamiselle on vaikea luoda yksiselitteisiä ja kaikkien asianosaisten hyväksymiä pelisääntöjä. Jonottamisen taakka jakautuu epätasa-arvoisesti.

 

Jonottamisen pelisääntöjen näkökulmasta yksi yksinkertaisimmista ympäristöistä luulisi olevan ensiapuklinikan, sillä jokaisen vastuullisen kansalaisen olettaisi hyväksyvän, että hoitoa annetaan terveydenhoitoammattilaisten tekemän kiireellisyysarvioinnin pohjalta. Ensimmäiseksi hoidetaan sydänkohtaus-, veritulppa- ja muut välittömässä hengenvaarassa olevat potilaat ja vasta sen jälkeen he, jotka ovat saaneet vettä polveensa tai ruhjeen kyynärpäähänsä. Vaikka tämäns. triage-luokitukseen perustuva hoidon kiireellisyysarviointi onkin laajalti hyväksytty, käytännöt vaihtelevat. Yhden tutkimuksen mukaan ensiapuklinikoilla on käynnissä jatkuva ja monimutkainen vuorovaikutuspeli, jossa sekä potilaat että heidän sukulaisensa pyrkivät legitimoimaan omia käsityksiään hoitotarpeesta (Hillman, 2013). Ei ole harvinaista, että tässä he joskus myös onnistuvat, minkä seurauksena hoitoonpääsy ei aina noudata triage-luokitusta.

 

Jonottamisesta voi tehdä myös bisnestä. Hyvänä esimerkkinä suositut ravintolat, joissa jonon ohittaminen on VIP-asiakkuuden selkeimpiä tunnusmerkkejä. Tai lentoyhtiöiden premium-asiakkaat, joille ei tarjota pelkästään ohituskaistaa, vaan monenlaisia virkistäytymispalveluja saunasta shiatsuun. Myös monet vähittäiskaupan toimijat ovat oivaltaneet jonottamisessa piilevät mahdollisuudet. Esimerkkinä nopeasti yleistyvät pika- ja itsepalvelukassat, joissa ei "kaivella käsiveskasta pienimpiä mahdollisia kolikoita” (kuten Kyrön mielensäpahoittaja epäilee) vaan suoritetaan välttämättömät toimenpiteet eleettömästi ja nopeasti. Katleena Kortesuon kirjassa "50 keissiä asiakaspalvelusta" (Kauppakaari, 2014) kerrotaan, miten pikakassat Suomessa ensimmäisenä vakiinnuttanut IKEA on onnistunut yhdistämään itsepalvelun lyhyempiin kassajonoihin, parempaan työn tuottavuuteen ja mikä ehkä tärkeintä, hyvään asiakastyytyväisyyteen.

 

Ei ole mitään syytä olettaa, että jonottamisessa olisi jo keksitty kaikki mahdollinen. Jonotus kiinnostaa nykyisin myös akateemista yhteisöä. Amerikassa kehittynyt ja sieltä muualle levinnyt jonotustutkimus (queu research) tuottaa uutta ymmärrystä jonottamiseen ja siihen läheisesti liittyvistä ilmiöistä. Yhden monitapaustutkimuksen perusteella voidaan esimerkiksi sanoa, että i) jonottajien määrä lisää jonotuksen kohteena olevan tuotteen tai palvelun koettua arvoa, ii) tuotteen tai palvelun arvo koetaan korkeammaksi, kun jonossa olijoiden huomio käännetään heidän takanaan olevien jonottajien määrään, iii) tuotteen tai palvelun arvo koetaan korkeammaksi, kun jonotuksessa korostetaan palvelua saavan sijaan jonoon viimeksi liittyneen asemaa (Koo & Fishback, 2010).

 

Jonottamisella voidaan luoda vaikutelma ainutlaatuisesta tuotteesta. Tähän liittyy kuitenkin se vaara, että jonossa tunteet voivat kuumeta. Tämän välttämiseksi itse jonotusaktista on tehtävä mahdollisimman vähän ärsyttävä.

 

Mielensäpahoittajan mukaan jonottaminen on kansalaistaito, sillä "jos ihminen ei osaa jonottaa, menee koko elämä kohkaamiseen ja kiilaamiseen".

 

Sisäinen optimistini uskoo, että emme ole tuomittuja jonottamiseen. Jonoja voi purkaa monin tavoin. Teknisessä mielessä varsin yksinkertaista olisi turvautua hintamekanismiin. Vähittäiskaupassa voisi olla kassoja, joilla maksettaviin ostoksiin lisättäisiin laskun loppusummaan esimerkiksi 10 prosentin "jonottamattomuuslisä". Ehkäpä kanta-asiakasjärjestelmään kertyviä bonuksia voisi käyttää nopeuttamaan kauppareissuja. Esineiden internet (internet of things) ja massadata (big data) tuonevat omalta osaltaan lähitulevaisuudessa aivan uudenlaisia ja fiksuja tapoja vähentää jonottamisesta aiheutuvaa mielipahaa.

 

Kirjoitus on julkaistu 8.10.2014 NEMO-hankkeen blogissa