Asiantuntijuus päätöksenteossa – miksi tieto on yhä useammin kiistanalaista
Julkisessa keskustelussa puhutaan asiantuntijuuden kriisistä. Huoli kohdistuu erityisesti siihen, että tutkimustietoon perustuvan politiikkaneuvonnan pelätään menettävän asemansa, kun asiantuntijoihin luotetaan aiempaa vähemmän. Tämä tulkitaan usein sen merkiksi, että politiikka on ajautumassa liiaksi kohti mielipiteiden, tunteiden ja ideologioiden ohjaamaa päätöksentekoa.
Brian Headin (2024) mukaan asiantuntijuuden kriisi ei johdu luottamuksen heikkenemisestä vaan ennemminkin siitä, että politiikkaneuvonnassa tarjottava tieto on muuttunut entistä kiistanalaisemmaksi. Tämä johtuu siitä, että politiikkaa koskeva tieto ei välity vain yliopistojen ja tutkimuslaitosten kautta, vaan sitä tuottavat ja tulkitsevat monet toimijat, kuten konsulttitoimistot, ajatushautomot, etujärjestöt ja kansalaisjärjestöt. Käytännössä tämä on johtanut siihen, että politiikkaideoita on enemmän kuin koskaan. Samalla niiden välille syntyy kilpailua. Eri toimijat tuottavat tutkimuksia, raportteja ja analyysejä, jotka tukevat erilaisia politiikkavaihtoehtoja. Päätöksentekijät voivat valita vaihtoehdoista itselleen sopivimmat. Kyse ei ole pelkästään siitä, mikä tieto on oikeaa, vaan myös siitä, mikä tieto koetaan uskottavaksi, relevantiksi ja poliittisesti käyttökelpoiseksi.
Kehityksellä on kahdenlaisia seurauksia. Optimistisessa tulkinnassa näkökulmien moninaisuus parantaa päätöksenteon laatua. Kun erilaiset tietämisen tavat asetetaan vuoropuheluun, politiikkavaihtoehtojen taustalla olevat oletukset, arvot ja vaikutukset tulevat paremmin näkyviksi, mikä parantaa päätöksenteon läpinäkyvyyttä ja legitimiteettiä. Kyynisemmästä näkökulmasta tarkasteltuna kiistanalaisuus sen sijaan heikentää tiedon asemaa. Jos keskustelussa ei ole yhteisiä kriteerejä sille, mitä pidetään luotettavana näyttönä, politiikkakeskustelu voi muuttua erilaisten “tutkimusten” väliseksi kilpailuksi. Tällöin tutkimustiedosta tulee yksi argumentti muiden joukossa. Tutkijat ovat varoittaneet tieteen politisoitumisesta eli tilanteista, joissa tutkimustietoa pyritään sivuuttamaan, muokkaamaan tai rajaamaan poliittisten tavoitteiden mukaiseksi.
Monimutkaiset yhteiskunnalliset ongelmat sisältävät sekä tiedollista epävarmuutta että arvoihin liittyviä ristiriitoja. Tieteellinen asiantuntijuus on tärkeää, mutta se ei yksin riitä ratkaisemaan kysymyksiä, joissa joudutaan tekemään arvovalintoja eri intressien välillä. Tutkimustieto auttaa löytämään vastauksia kysymyksiin, miten jokin toimii, mutta politiikassa joudutaan samanaikaisesti vastaamaan kysymykseen siitä, mitä ylipäätään pitäisi tavoitella.
Esimerkiksi talouspoliittisessa keskustelussa hyödynnetään runsaasti taloustieteellistä tutkimusta julkisen velan sopivasta tasosta, verotuksen rakenteesta ja työmarkkinauudistusten dynaamisista vaikutuksista. Yksi taloustieteilijä voi korostaa julkisen talouden tasapainottamista ja menokuria, toinen puolestaan talouskasvun tukemista investoinneilla ja elvyttävällä finanssipolitiikalla. Molemmat voivat vedota tutkimukseen, mutta tutkimuksesta tehdyt tulkinnat ja painotukset voivat olla erilaisia.
Päätöksentekijällä ei ole mittatikkua, jolla hän voisi kiistattomasti arvioida asiantuntijoiden tarjoaman tiedon pätevyyttä. Viime kädessä kyse on arvovalinnoista: kuinka paljon julkista velkaa pidetään hyväksyttävänä? Kuinka suuret tuloerot ovat yhteiskunnallisesti hyväksyttäviä? Entä kuinka verotuksen taakka tulisi jakaa eri väestöryhmien kesken? Tutkimus voi parhaimmillaan tarjota näihin tietoa, mutta ei yksiselitteisiä vastauksia.
Asiantuntijuus ei riipu vain tutkimustiedon määrästä ja laadusta, vaan myös siitä, miten tieto kytkeytyy poliittiseen keskusteluun ja päätöksentekoon. Tämä asettaa haasteita myös tiedontuottajille. Myös tutkijoilta odotetaan yhä enemmän kykyä tuottaa tietoa, joka on sekä tieteellisesti kestävää että päätöksenteon kannalta käyttökelpoista. Tutkijoiden on myös kyettävä puolustamaan tutkimuksen autonomiaa, sillä hiljaa oleminen tai ongelmista vaikeneminen tulee kalliiksi.
Luultavasti kehitys tarkoittaa myös vuorovaikutteista tiedontuotantoa, jossa tutkimuskysymykset, aineistot ja tulkinnat rakentuvat ainakin osittain dialogissa käytännön toimijoiden kanssa.
Asiantuntijuuden kriisipuhe voikin kertoa enemmän toimintaympäristön muutoksesta kuin asiantuntijuuden katoamisesta. Asiantuntijuus ei ole häviämässä, mutta sen asema on muuttunut aiempaa kilpailullisemmaksi.
Teksti on julkaistu alunperin AMI-säätiön blogissa 24.3.2026.
