Demokratia edellyttää yhteistä todellisuutta
Kuulun siihen ikäpolveen, joka sai opiskella kansalaistaitoa peruskoulun yläluokilla. Arjen hallinnan, työelämävalmiuksien ja yleisten elämänhallintataitojen lisäksi tunneilla opetettiin demokratian periaatteita. Tärkeitä, joskin useimpien mielestä jokseenkin tylsiä asioita. Muistikuvani mukaan kansalaistaito ei ollut yhdenkään luokkatoverini lempiaine. Vaikka Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välinen nokittelu oli arkipäivää sekä uutisissa että viihdeteollisuudessa, demokratiaa pidettiin siinä määrin itsestäänselvyytenä, että vaihtoehtoja ei silloisen nuorison keskuudessa juuri pohdittu. Neuvostoliiton romahtaminen omaan mahdottomuuteensa näytti sinetöivän demokratian voittokulun.
Muutamaa vuosikymmentä myöhemmin olemme kuitenkin oudossa tilanteessa: demokratia ei olekaan itsestäänselvyys. Maailmanlaajuisesti valtioiden demokratiakehitystä seuraava V-Dem-Instituutti muistuttaa tuoreessa raportissaan, että liberaaleja demokratioita on aiempaa vähemmän. Monet demokratiaan liittyvät ominaispiirteet, kuten sananvapaus, kokoontumisenvapaus ja oikeusvaltioperiaate ovat uhattuina yhä useammassa maassa.
Demokratia ei muutu autokratiaksi yhdessä yössä, vaan kyse on askeleittain etenevästä kehyksestä. Demokratian luhistuminen alkaa tyypillisesti julkisten puheenaiheiden rajoittamisella. Kriittisesti vallanpitäjiin suhtautuvan median toimintaan puututaan erilaisilla verukkeilla ja vallanpitäjien näkökulmasta kiusallisia puhuvat kansalaiset leimataan yhteiskunnan vihollisiksi. Samanaikaisesti horjutetaan instituutioiden riippumattomuutta ajamalla keskeisiin virkoihin demokratiaan välinpitämättömästi suhtautuvia omia miehiä ja naisia. Toimivaltaisten viranomaisten ohittaminen muuttuu poikkeuksesta säännöksi. Kaavaan kuuluu puolitotuuksien ja valheiden ahkera levittäminen, joiden tavoitteena on hämmentää kansalaisia. Jos huonosti käy, ollaan Hannah Arendtin kuvailemassa tilanteessa, jossa ”jatkuvan valehtelun tarkoituksena ei ole saada ihmisiä uskomaan valheeseen, vaan varmistaa, ettei kukaan usko enää mihinkään.”
Toimiva demokratia nojaa yhteiseen todellisuuskäsitykseen, jonka perustana on luotettava tieto. Koska tällainen tieto ei synny itsestään, demokratian toimivuus on riippuvaista niistä institutionaalisista ja sosiaalisista rakenteista, jotka mahdollistavat tiedon tuottamisen, välittymisen ja mielekkään käytön – kokonaisuudesta, jota voidaan kutsua Liza Herzogin (2024) ja Michael Lynchin (2025) tapaan demokratian episteemiseksi infrastruktuuriksi. Kun tämä infrastruktuuri toimii, kansalaiset voivat olla eri mieltä ja silti jakaa käsityksen siitä, mistä he ovat eri mieltä. Kun infrastruktuuri rapautuu, erimielisyydet eivät enää koske ratkaisuja vaan itse todellisuutta.
Demokratian haavoittuvuus ei siksi rajoitu sananvapauden kaventumiseen tai instituutioiden politisoitumiseen, vaan ulottuu niihin tapoihin, joilla tietoa tuotetaan ja käytetään. Kun tutkimustietoa kehystetään mielipiteenä muiden joukossa, asiantuntijuus esitetään eturyhmäpuheena ja faktat alistetaan identiteettipolitiikalle, ei kyse ole vain väärästä tiedosta vaan episteemisen järjestyksen murentumisesta.
Sosiaalinen media ja tekoäly ovat kiihdyttäneet tätä kehitystä. Ne eivät ainoastaan levitä virheellistä tietoa, vaan muokkaavat tiedon saavutettavuutta, näkyvyyttä ja uskottavuutta. Kun huomio ohjautuu algoritmien esille nostamiin tunnepitoisiin ja vastakkainasettelua ruokkiviin sisältöihin, julkinen keskustelu sirpaloituu. Tiedolliset kuplat vahvistavat yhteisöllisyyden tunnetta, mutta samalla ne heikentävät luottamusta toisiin ryhmiin ja yhteisiin tiedollisiin pelisääntöihin. Tällöin demokratia alkaa menettää kykyään tuottaa jaettua todellisuutta.
Episteemisen infrastruktuurin tarkastelu ohjaa kiinnittämään huomiota niihin mekanismeihin, joiden varassa kansalaisten tiedollinen toimijuus rakentuu. Demokratia tarvitsee kansalaisia, jotka eivät vain osallistu, vaan kykenevät arvioimaan tietoa, tunnistamaan omia rajoitteitaan ja altistamaan näkemyksensä julkiselle tarkastelulle. Samalla se tarvitsee instituutioita ja käytäntöjä, jotka tukevat tätä toimijuutta sen sijaan, että hyödyntäisivät sen heikkouksia.
Jos demokratian luhistuminen on vähittäinen prosessi, myös sen vahvistaminen on hidasta ja arkista työtä. Se alkaa siitä, että tunnistamme demokratian tiedolliset ehdot ja pidämme huolta sen episteemisestä infrastruktuurista. Tämä on tehtävä ennen kuin vaihtoehtoiset todellisuudet juurtuvat liian syvään ja yhteinen keskustelu menettää merkityksensä.
Selvää on, että demokratian haasteita ei selätetä kansalaistaidon opetusta lisäämällä. Yhtä selvää pitäisi olla myös sen, että jokaisen sukupolven on löydettävä keinot demokratian puolustamiseksi.
Kirjoitus on julkaistu alunperin STRONG-hankkeen blogissa 16.2.2026.
