03.09.2021

Jälkiviisaus paha, kaukoviisaus hyvä, luottamus paras

Ei tarvitse olla Einstein ymmärtääkseen, että päätökset tehdään aina ajassa. Niin ikään on ymmärrettävää, että päätöstilanne on kulminaatiopiste jatkumossa, jota edeltää jokin ja josta seuraa jotain. Antiikin kreikkalainen filosofi saattaisi tokaista, että kukaan ei astu samaan virtaan kahdesti. Edellä mainitun valossa on joskus hämmentävää seurata yhteiskunnallista keskustelua, jossa ajassa tehtyjä ja kulloinkin käytettävissä olevan tiedon pohjalta tehtyjä päätöksiä suomitaan jälkikäteen. Tällä en tietenkään tarkoita kriittisen arvioinnin väheksymistä vaan nöyryyttä sen edessä, että päätöksiä joudutaan aina tekemään epätietoisena siitä, millaiselta maailma näyttää niiden jälkeen. Valitettavasti meillä ihmisillä on taipumusta jälkiviisauteen, jota Veikko Huovisen fiktiivinen romaanihahmo Konsta Pylkkänen kuvailee imeläksi, sillä ”siinä tapaus on mennyttä aikakautta, mutta se kuvitellaan esiintulevaksi ja sakilla selvitetään, miten olisi paras käyttäytyä”.

Koronapandemia tarjoaa hyvän ikkunan tiedon, ajan ja päätöksenteon välisen suhteen tarkasteluun. Vuoden 2020 alusta lähtien olemme nähneet lukemattomia kertoja asiantuntijoita ja päätöksentekijöitä tilanteissa, joista paljastaa läpi tuska siitä, että ratkaisuja tehdään tietoisina siitä, että asiat voivat mennä toisinkin kuin päätöksenteon hetkellä ajatellaan – tai toivotaan.

 

En usko, että on liioittelua kaivaa avuksi oikeudenmukaisuusteoreetikkona tunnetun John Rawlsin (1921–2002) ajatusta tietämättömyyden esiripusta (veil of ignorance). Rawls viittasi tietämättömyyden esiripulla tilanteeseen, jossa ihmisten pitää sopia yhteisistä pelisäännöistä kuvitellen, että he eivät itse tiedä omaa paikkaansa yhteiskunnassa. Näin toimien ihmiset päätyvät Rawlsin mukaan ratkaisuun, joka on kaikille paras mahdollinen. Toisin sanoen kenellekään ei synny houkutusta välistävetoon, sillä jokainen joutuu huomioimaan myös sen mahdollisuuden, että riski laukeaa omalla kohdalla.

 

Tietämättömyyden esiripun soveltaminen koronapandemian aikaiseen päätöksentekoon tarkoittaa sen hyväksymistä, että kysymys on aidosti tilanteesta, jossa joudutaan tekemään ratkaisuja epävarmuuden vallitessa. Kiperistä kysymyksistä ei ole pulaa: Millaisia sosiaalisia, taloudellisia ja poliittisia vaikutuksia yhteiskuntien sulkemisesta seuraa? Tehoavatko rokotteet? Miten virus muuttuu? Onko etätyö työn tulevaisuutta? Tietämättömyyden esirippuun sisältyy myös ajatus toimijoiden välisestä kohtalonyhteydestä. Kansakunnan rokotehenkeä ylläpidetään muistuttamalla (aivan oikein), että kukaan ei ole turvassa ennen kuin kaikki ovat turvassa. Poliitikko toisensa perään korostaa, että erityisesti haavoittuvassa asemassa olevista on pidettävä huolta. Pandemian alussa huoli kohdistui vanhuksiin, koulujen sulkemisen yhteydessä lapsiin ja nuoriin.

 

Päätökset tehdään aina epätäydellisen informaation varassa (ks. esim. Herbert A. Simonin Nobel-luento vuodelta 1978). Pandemian kaltaisessa tilanteessa informaation puutteellisuus on poikkeuksellisen suurta. Päättämättömyys ei silti ole vaihtoehto, sillä tilanteet muuttuvat nopeasti. Ihmisillä on perusteltu syy olettaa, että poliitikot ja viranomaiset edes yrittävät.

 

Innovaatiotutkimuksessa on todettu, että innovaatioprosessin merkittävimmät päätökset tehdään lähes poikkeuksetta prosessin alkuvaiheissa. Tämä johtuu siitä, että jokainen päätös pienentää päätöksen jälkeen valittavissa olevien vaihtoehtojen määrää. Esimerkiksi kännykän käyttöjärjestelmävalinta sanelee, mitä näytöllä näkyy. Mikään ei tapahdu tyhjiössä, eikä päätöksiä tehdä puhtaalta pöydältä vaan aina aiemmin tietoisesti tai tiedostamatta tehtyjen valintojen rajaamana. Pirulliseksi tämän tekee se, että ajan kuluminen ja prosessissa eteneminen merkitsevät samalla tiedon määrän ja laadun kasvamista. Paradoksi on valmis ja se on visualisoitu oheisessa kuviossa. Hieman kärjistäen voidaan sanoa, että merkittävimmät päätökset (=vaihtoehtoja rajaavat) tehdään suurimman tietämättömyyden vallitessa (ks. tietämättömyyden syistä ja seurauksista lisää tästä Irwin-blogista).


 

Palatkaamme tammikuuhun 2020, jolloin Suomessa todettiin ensimmäinen koronavirustartunta Lapissa lomailleelta kiinalaisnaiselta. Suuri yleisö oli autuaan tietämätön, mitä tuleman pitää. Myös asiantuntijat olivat uuden edessä. Esimerkiksi THL arvioi tuolloin, että ”taudin leviämisen riski Suomessa oli hyvin pieni”, eikä huolestumiseen ollut aihetta (HS 29.1.2021). Jälkikäteen tarkasteltuna kiusallisessa arvioinnissa ei mielestäni kuitenkaan ole ensisijaisesti kysymys asiantuntijuuden puutteesta vaan tilanteen luonteesta. On totta, että maailmalla epidemiologit olivat jo vuosikausia varoitelleet apokalyptisen tauti-X:n ilmaantumisesta (esim. Garrett 2019) ja monissa maissa oli strategiat valmiina pandemian varalta (ks. esim. Yhdysvaltojen suunnitelma vuodelta 2005). ’Tietämisestä’ on kuitenkin usein pitkä matka vaikuttavaan tekemiseen. Tämän tietää jokainen, joka on päättänyt syksyn alkaessa opetella esimerkiksi uuden kielen.

 

Suomea on luonnehdittu ennakoinnin suurvallaksi ja pidetty varautumisen mallimaana. Tästä huolimatta koronavirus yllätti myös meidät housut kintuissa. Näyttää siltä, että meilläkin on yhteiskuntana vielä matkaa Konsta Pylkkäsen hahmottelemaan kaukoviisauteen eli siihen, että ”asiat harkitaan etukäteen ja kuvitellaan tapaus sikseenkin elävästi, että kun se kerran tapahtuu, on reitit selvät”.

 

Viranomaisten välillä on ollut tietokatkoksia ja monenlaista sähläystä. Mitä kauemmas olemme tulleet kevään 2020 poikkeusoloista, sitä näkyvämmin myös poliitikot ovat hyödyntäneet tilannetta keskinäisessä nokittelussaan. Välillä on tuntunut, että vasen käsi ei tiedä, mitä oikea on tekemässä. Säädösten tulkinnassa on ollut vaihtelua viranomaisten välillä ja kansalaisviestinnässä on ollut paikoin parannettavaa. (Näitä käsitellään esimerkiksi eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan selvityksessä, valtioneuvoston kanslian tilaamassa selvityksessä ja Onnettomuustutkintakeskuksen arviointiraportissa.) Pandemianhallintaa ei ole helpottanut se, että ilma on ollut sakeanaan sekä kotoperäistä että maailmalta meille levinnyttä mis- ja disinformaatiota (ks. esim. Pelastetaan lapset -sivusto, Virality-projektin viikkokatsaukset)

 

Puutteistamme huolimatta olemme kansakuntana pärjänneet pandemianhallinnassa erinomaisesti, kun toimiamme vertaillaan kansainvälisesti. Miksi näin? OECD:n mukaan yhtenä selittävänä tekijänä voidaan pitää suomalaisten luottamusta yhteiskunnallisiin instituutioihin. Ehkä luottamus voidaan nähdä vertauskuvallisesti näyttämömestarina tai kuiskaajana, joka raottaa tietämättömyyden esirippua tavalla, joka ei paljasta, mitä tuleman pitää, mutta auttaa silti toimimaan tilanteissa, joissa tieto on alati muuttuvaa ja täydentyvää.


Kirjoitus on julkaistu Irwin-hankkeen blogissa 25.8.2021.


* Kuviossa on hyödynnetty lähdettä: Moensted, M. (2006) High-tech, uncertainty and innovation: the opportunity for high-tech entrepreneurship. Teoksessa Bernansconi, M., Harris, S. & Moensted (toim.) High-tech Entrepreneurship. Managing Innovation, Variety and Uncertainty, 15–32. London: Routledge.