Kokonaisturvallisuuden nimissä voidaan tehdä monenlaista politiikkaa
Suomi esiintyy kansainvälisessä keskustelussa maana, jossa osataan varautua erilaisiin uhkiin. Suomalaisessa kokonaisturvallisuudessa yhdistyvät uskottava puolustus, verkostomainen huoltovarmuus ja kansalaisten arjen valmiudet. Tästä on muodostunut osa Suomen maakuvaa, ja kokonaisturvallisuutta on luonnehdittu jopa vientituotteeksi. Kuva ei ole väärä, mutta yksinkertaistava.
Kokonaisturvallisuuden perusajatus on, että yhteiskunnan elintärkeät toiminnot turvataan viranomaisten, elinkeinoelämän, järjestöjen ja kansalaisten yhteistyön avulla. Se on poliittisesti houkutteleva tulkinta.
Demokraattisia innovaatioita tarkastelevassa Strong-tutkimushankkeessa toteuttamamme analyysi osoittaa, että kokonaisturvallisuus on myös näppärä poliittinen argumentti. Sen avulla voidaan edistää monenlaisia tavoitteita. Johtavat poliitikkomme perustelevat kokonaisturvallisuudella muun muassa puolustusmenojen kasvattamista, rajaturvallisuuden tiukentamista, kotimaisen ruokahuollon tukemista, poliisien määrän lisäämistä ja rikoslainsäädännön kiristämistä.
Argumentin joustavuudesta kertoo, että toisille kokonaisturvallisuus merkitsee maahanmuuton vähentämistä, toisten mielestä kokonaisturvallisuus paranee aktiiviseen kotouttamispolitiikkaan panostamalla.
Kokonaisturvallisuus toimii myös kertomuksena Suomesta. Sitä kuvataan kansallisena erityispiirteenä, joka nojaa yleiseen asevelvollisuuteen, korkeaan luottamukseen ja varautumisen pitkään perinteeseen. Kokonaisturvallisuus esitetään osana kansallista identiteettiämme. Samalla vahvistetaan käsitystä, että juuri meidän tapamme ymmärtää turvallisuutta on poikkeuksellisen toimiva. Tätä tarinaa kerrotaan maailmalla myös meidän puolestamme.
Erityisesti vasemmistolaisilla poliitikoilla on taipumusta kytkeä kokonaisturvallisuus kansalaisten arjessa pärjäämiseen. Tämän näkemyksen mukaan turvallisuutta edistetään myös julkisia palveluja kehittämällä ja vähäosaisten tarpeista huolehtimalla. Kokonaisturvallisuuden pehmeää ulottuvuutta korostavat muistuttavat puoluekannasta riippumatta, että kansakuntaa puolustetaan myös kouluissa, sosiaali- ja terveydenhuollossa sekä kulttuurin ja liikunnan kentillä.
Kokonaisturvallisuutta hyödynnetään myös retorisena tehokeinona. Joskus yhteys kansalliseen turvallisuuteen jää ohueksi. Eduskunnassa on puhuttu muun muassa marjanpoimijoiden kokonaisturvallisuudesta. Vaarana on, että käsite alkaa tarkoittaa kaikkea – ja lopulta ei oikein mitään.
Vieläkin ongelmallisempaa on, jos kokonaisturvallisuuteen vedoten yritetään ohittaa tavanomainen poliittinen keskustelu. Kun jokin kehystetään kokonaisturvallisuudeksi, sen kyseenalaistajat voidaan leimata yhteisen veneen keikuttajiksi. Turvallisuuden korostaminen on kätevä tapa suitsia puhetta ja siirtää huomio hankalaksi koetusta asiasta toisaalle.
Kokonaisturvallisuus voidaan valjastaa toisistaan suuresti poikkeavienkin ideologioiden käyttöön, ja sen nimissä ajetaan monenlaista politiikkaa. Kokonaisturvallisuus ei ole vain varautumista. Se on myös tapa määritellä, mitä pidetään uhkana, mihin niukkoja resursseja ohjataan ja millaisia valintoja pidetään välttämättöminä. Kun kokonaisturvallisuus ulottuu kattamaan kaikenlaista, se muuttuu itsestäänselvyydeksi, eikä sen nimissä tehtyjen toimien perustelemista pidetä enää tarpeellisena.
Mitä laajemmaksi kokonaisuusturvallisuuden käsite venyy, sitä helpommin sen varjolla tehdyt ratkaisut irtautuvat demokratiaan kuuluvasta avoimesta poliittisesta punninnasta.
Kokonaisturvallisuuteen panostaminen on nykyisessä maailmantilanteessa viisasta. Kestävää turvallisuutta tuotetaan kuitenkin vain, jos kokonaisturvallisuuden nimissä tehtävät valinnat, painotukset ja kustannukset pysyvät julkisen keskustelun piirissä.
Jos turvallisuus lakkaa olemasta yhteinen projekti, kansallinen vahvuus voi muuttua hauraudeksi.
Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Vieraskynässä 16.1.26.
