Kompleksisuustietoista työllisyyspolitiikkaa
Suomalainen työllisyyspolitiikka on perinteisesti ankkuroitunut kahteen numeroon: työttömyysprosenttiin ja työllisyysasteeseen. Tavoite on ollut saada mahdollisimman moni työmarkkinoille ja mahdollisimman nopeasti. Tämä on ymmärrettävää kansantaloudellisesti, sillä mitä parempi työllisyys, sitä enemmän verotuloja. Myös inhimillisestä näkökulmasta työ on useimmissa tapauksissa työttömyyttä mielekkäämpää.
Työllisyyttä kuvaavat prosenttiluvut ovat tärkeitä, mutta ne eivät yksin kerro työmarkkinoiden todellisuudesta. Niiden taakse kätkeytyy monenlaisia tilanteita – osa-aikatyötä, pätkätyötä ja epävarmaa työtä, mutta myös ihmisiä, jotka eivät syystä tai toisesta edes etsi työtä. Työllisyys ei määräydy yksinkertaisen syy–seurausketjun kautta. Sen taustalla vaikuttaa monimutkainen vuorovaikutusten verkosto, joka tekee työllisyyspolitiikan vaikutuksista vaikeasti ennakoitavia.
Voisiko työllisyyspolitiikan haasteita hahmottaa kompleksisuusajattelua hyödyntämällä?
Kompleksisuusajattelun näkökulmasta voidaan tehdä kolme keskeistä huomiota. Ensinnäkin tehokas työllisyyspolitiikka ei synny kohdistamalla politiikkatoimia yksittäisiin muuttujiin, kuten palkkatasoon, veroratkaisuihin tai työvoimakoulutukseen. Pistemäisyyden sijaan kyse on taloudellisten, sosiaalisten, teknologisten ja oikeudellisten tekijöiden yhteenkietoutumisesta.
Yhteiskunnan eri tasoilla operoivat toimijat reagoivat politiikkatoimiin aina omista lähtökohdistaan, minkä vuoksi työllisyys- ja työttömyysasteen kaltaiset makrotalouden tunnusluvut syntyvät monien samanaikaisten päätösten ja sopeutumisten yhteisvaikutuksesta. Esimerkiksi koulutuspolitiikan muutokset vaikuttavat osaamisen rakenteeseen, mikä puolestaan muuttaa yritysten investointikäyttäytymistä ja alueellista työvoiman kysyntää. Tämä ei luonnollisestikaan tapahdu ”sormia napsauttamalla”, vaan viiveellä ja usein epäsuorasti.
Toiseksi kompleksisuusajattelu torjuu käsityksen siitä, että työmarkkinat voisivat olla ”tasapainossa”. Työelämä on jatkuvassa liikkeessä. Uudet teknologiat, globalisaation ja protektionismin vuorottelu, väestörakenteen vinoutuminen sekä ihmisten arvopohjaiset käyttäytymismuutokset muokkaavat jatkuvasti työn kysynnän ja tarjonnan suhdetta.
Siksi myöskään politiikkatoimien vaikutukset eivät ole pysyviä, vaan ne muuttavat järjestelmän rakenteita, mikä puolestaan heijastuu niiden omaan dynamiikkaan. Esimerkiksi aktiivinen työvoimapolitiikka voi lisätä työllistymistä, mutta jos työllisyystoimet institutionalisoituvat liiaksi, ne voivat tuottaa riippuvuutta ja vähentää ihmisten toimijuutta.
Kolmanneksi kompleksisuusajattelu painottaa sopeutumisen merkitystä. Koska työmarkkinat muodostuvat monista toisiinsa kytkeytyneistä tekijöistä, niiden kehityskulku on ennakoimatonta. Tämä edellyttää työllisyyspolitiikalta ketteryyttä. Vaikka monet työllisyyspolitiikan keinot ovat luonteeltaan pitkävaikutteisia, niiden rinnalla pitäisi olla tilaa kokeilulle ja niistä oppimiselle. Tällaisia voivat olla esimerkiksi alueelliset pilotit, joissa kokeillaan uusia palvelumalleja pitkäaikaistyöttömien tukemiseksi tai yritysten ja oppilaitosten yhteishankkeet osaamisen päivittämiseksi. Epälineaarisen logiikan mukaisesti itsessään pienet interventiot voivat sopivissa olosuhteissa kasvaa kokoaan suuremmiksi. Jos näin käy, työllisyyspolitiikan tehtävänä on tukea kehitystä.
Kompleksisuusajattelu ei ole työllisyyspolitiikan(kaan) ”hopealuoti”, mutta se voi antaa uuden tavan kysyä: miten luomme olosuhteita, joissa työ, oppiminen ja hyvinvointi vahvistavat toisiaan? Kun tämä kysymys otetaan vakavasti, työllisyyspolitiikka muuttuu tapahtumiin reagoimisesta tapahtumia aikaansaavaksi. Samalla myös työllisyysluvut voivat kehittyvät suotuisaan suuntaan.
