Työmarkkinoiden katve systeemisenä ilmiönä
Työmarkkinoiden katveesta käytävä keskustelu ajautuu helposti kahteen ääripäähän. Yhtäältä ongelmaa selitetään yksilön puutteilla, kuten koulutuksen vähäisyydellä, heikoilla työnhakutaidoilla tai motivaation ongelmilla. Toisaalta katse kohdistuu rakenteisiin, kuten taloussuhdanteisiin, työnantajien rekrytointikäytäntöihin tai palvelujärjestelmän toimimattomuuteen. Molemmissa näkökulmissa on perää, mutta kumpikaan ei yksin riitä, sillä työmarkkinoiden katve on luonteeltaan systeeminen ilmiö.
Systeemiajattelun näkökulmasta kiinnostavaa ei ole vain se, mitä yksittäisiä esteitä ihmisillä on, vaan miten esteet liittyvät toisiinsa ja alkavat vahvistaa toinen toisiaan. Työttömyyden pitkittyminen ei ole vain seuraus osaamisvajeesta tai työpaikkojen puutteesta, sillä pitkittynyt poissaolo työmarkkinoilta alkaa itsessään muuttaa ihmisen asemaa työmarkkinoilla. Työkokemukseen syntynyt aukko vaikeuttaa rekrytointia, heikentynyt kiinnittyminen vähentää osaamisen päivittämistä, epävarmuus kaventaa sosiaalisia verkostoja ja samalla työnantajien kynnys palkata ihmistä kasvaa entisestään. Lopputuloksena syntyy itseään vahvistava kehityskulku.
Systeemiajattelu tarjoaa yhden lähestymistavan työmarkkinoiden katveen tarkasteluun. Työmarkkinoiden katve ei ole ongelma, johon olisi olemassa yksi oikea ratkaisu. Kyse on kokonaisuudesta, jossa eri tekijät muuttuvat jatkuvasti suhteessa toisiinsa. Samalla myös ratkaisut muuttavat systeemiä. Esimerkiksi koulutuksen lisääminen on tärkeää, mutta sen vaikutukset jäävät rajallisiksi, mikäli työnantajien rekrytointikäytännöt eivät muutu tai mikäli palvelujärjestelmä ei kykene tukemaan siirtymää koulutuksesta työhön. Pelkkä tutkinto ei auta, jos työkokemusta ei pääse syntymään tai jos osaaminen jää rekrytointitilanteissa tunnistamatta.
Systeeminen näkökulma auttaa ymmärtämään, miksi monet hyvää tarkoittavat toimenpiteet tuottavat vaatimattomia tuloksia. Työmarkkinapolitiikka rakentuu usein oletukselle lineaarisesta etenemisestä: ensin koulutus, sitten työnhaku ja lopuksi työllistyminen. Todellisuudessa ihmisten elämäntilanteet eivät etene näin suoraviivaisesti. Osaamisen puutteet voivat liittyä terveyteen, asumisen epävarmuuteen, kielitaitoon, mielenterveyteen tai syrjiviin rakenteisiin. Monella esteet myös kasautuvat, sillä sama ihminen voi kohdata yhtä aikaa puutteellisen koulutuksen, vähäisen työkokemuksen, osaamiskuilun ja rekrytoinneissa ilmenevän syrjinnän. Jos näitä käsitellään irrallisina ongelmina, kokonaisuus päätyy helposti siiloihin.
Ratkaisukeskeinen systeemiajattelu ei tarkoita sitä, että kaikki olisi liian monimutkaista muutettavaksi – päinvastoin. Systeemisyys ohjaa etsimään vipupisteitä, joissa suhteellisen pienet mutta oikein kohdennetut muutokset voivat saada aikaan laajempia vaikutuksia.
Yksi tällainen vipupiste liittyy työmarkkinoiden vastaanottavuuteen. Keskustelu painottuu usein siihen, miten katveessa olevien ihmisten osaamista voidaan vahvistaa. Vähemmälle huomiolle jää kysymys siitä, kuinka hyvin työelämä kykenee ottamaan vastaan erilaisia työntekijöitä. Rekrytointijärjestelmät suosivat helposti katkeamattomia työuria, nopeasti tunnistettavia tutkintoja ja “riskittömiä” hakijoita. Yhä laajemmin hyödynnettävät automatisoidut rekrytointikäytännöt ja muodollisten pätevyysvaatimusten korostuminen voivat sulkea ulkopuolelle ihmisiä, joiden osaaminen ei istu valmiisiin kategorioihin. Tällöin työmarkkinat alkavat toistaa itseään valikoiden ihmisiä, jotka muistuttavat niitä, jotka ovat jo valmiiksi työmarkkinoiden ytimessä.
Systeeminen ratkaisu ei synny vain lisäämällä yksittäisiä tukipalveluja, vaan muuttamalla niitä vuorovaikutusrakenteita, joiden kautta työnhakijat, työnantajat, koulutusjärjestelmä ja palvelut kohtaavat. Systeeminen näkökulma suuntaa huomion erityisesti kolmeen kokonaisuuteen.
Ensimmäinen konkreettinen systeeminen ratkaisu liittyy siirtymien rakentamiseen. Monelle työmarkkinoiden katveessa olevalle suurin ongelma ei ole koulutuksen tai osaamisen täydellinen puute, vaan se, ettei osaaminen muutu työkokemukseksi. Tarvitaan nykyistä enemmän malleja, joissa koulutus, työharjoittelu, palkkatuettu työ ja työnantajayhteistyö muodostavat katkeamattoman polun työelämään. Erityisesti nuorten, maahanmuuttajien ja pitkään työttömänä olleiden kohdalla ratkaisevaa voi olla ensimmäinen kiinnittyminen työmarkkinoille.
Toinen ratkaisu liittyy rekrytointikäytäntöjen uudistamiseen. Työnantajien käyttämät valintakriteerit suosivat helposti hakijoita, joilla on yhtenäinen työura, oikeanlainen tutkinto ja kyky sanoittaa osaamisensa tutulla tavalla. Systeeminen muutos edellyttää rekrytoinnin tarkastelua myös saavutettavuuden ja monimuotoisuuden näkökulmasta. Käytännössä tämä voi tarkoittaa anonyymiä rekrytointia, osaamisperusteista arviointia muodollisten tutkintojen sijaan sekä mahdollisuuksia näyttää osaamista käytännössä pitkien hakuprosessien sijasta.
Kolmas ratkaisu liittyy palvelujärjestelmän integraatioon. Työllistymisen esteet eivät jakaudu hallinnollisten sektoreiden mukaisesti, minkä vuoksi myöskään ratkaisut eivät voi rakentua erillisten palvelujen varaan. Jos työllisyyspalvelut, mielenterveyspalvelut, koulutus ja sosiaalinen tuki toimivat toisistaan irrallaan, ihminen joutuu itse kokoamaan hajanaisen palvelukokonaisuuden. Systeeminen ratkaisu tarkoittaa yhteisiä palvelupolkuja, moniammatillista yhteistyötä ja sitä, että palvelut rakentuvat ihmisen elämäntilanteen eivätkä organisaatiorajojen ympärille.
Työmarkkinoiden muutos ei ole väliaikainen häiriö, jota seuraa paluu normaaliin. Teknologinen murros, väestön ikääntyminen ja työn sisältöjen muuttuminen tekevät epävarmuudesta pysyvän osan työelämää. Samaan aikaan matalan osaamistason työpaikat vähenevät, mikä kasvattaa riskiä jäädä pysyvästi työmarkkinoiden reunamille ilman koulutusta tai mahdollisuuksia osaamisen päivittämiseen. Tällaisessa tilanteessa ratkaisevaa ei ole vain ihmisten kyky sopeutua muutokseen, vaan myös systeemin kyky oppia, joustaa ja uudistua.
Systeemiajattelun ehkä tärkein opetus on, että työmarkkinoiden katve paljastaa jotain olennaista yhteiskunnan toimintatavasta. Se kertoo siitä, kuinka hyvin yhteiskunta kykenee tunnistamaan erilaisia osaamisen muotoja, rakentamaan luottamusta ja luomaan yhteyksiä ihmisten välille. Lopulta kysymys ei ole vain työllisyydestä, vaan siitä, millaisen paikan yhteiskunta tarjoaa niille ihmisille, jotka eivät helposti sovi sen asettamiin raameihin.
Kirjoitus on julkaistu 28.5.2026 AMI-säätiön blogissa.
