Retrospektiivisellä tuomiolla
Murha ei vanhene koskaan. Hyvä, sillä kyse on teosta, joka on tuomittava, vaikka ajat ja tavat muuttuisivat. Sen sijaan moni muu nyt pahalta näyttävä asia on ollut tapahtumahetkellään jotain muuta.
HS:n helmikuun Kuukausiliitteessä on juttu muun muassa Hannu Siitosesta. Siitonen oli 1970-luvulla menestyneimpiä suomalaisia keihäänheittäjiä, jonka nimiin jäi myös lajin Suomen ennätys vanhalla keihäsmallilla (93,70). Sittemmin luontokuvaajaksi ryhtynyt Siitonen pohtii haastattelussa 70-luvun suomalaista doping-kulttuuria seuraavasti:
Kiusallista luettavaa, mutta asiayhteyteen asetettuna saattaa muuttua jossakin määrin ymmärrettäväksi, joskaan ei välttämättä hyväksyttäväksi. Älä ymmärrä väärin: en puolustele dopingia. Olen myös Siitosen kanssa eri mieltä vanhojen asioiden kaivelusta. On hyvä, että kipeitäkin asioita nostetaan keskusteluun, sillä se on keino parantaa asioita.
Sen sijaan vierastan jälkiviisautta, jonka uskon Veikko Huovisen tapaan olevan yksi imelimmistä viisaudenlajeista. Epäilen, että jälkiviisaudesta on lyhyt matka tekopyhyyteen, johon syyllistyvät esittävät olevansa jotain muuta kuin todellisuudessa ovat. Uskon kreikkalaisen filosofin Herakleitosin (535–475 eaa.) tavoittaneen jotain olennaista arvioidessaan, että samaan virtaan ei voi astua kahdesti, sillä sen enempää virta kuin astujakaan eivät ole toisella kertaa samoja. Sama pätee tekojemme takautuvaan arvottamiseen. Moraalikäsitykset muuttuvat, mutta teot ovat ja pysyvät.
Ratkaisut tehdään aina ajassa, jolloin vallitsevat tietyt olosuhteet. Ajasta riippumatta kaikkia tilanteita yhdistää se, että kukaan ei voi varmasti tietää, mitä tulevaisuus kulloinkin tapahtuu. Kun olosuhteet muuttuvat, myös teot näyttäytyvät uudessa valossa. En ole Urho Kekkosen fani, mutta voi hyvin olla, että hänen (nykykäsityksen valossa) arveluttavat poliittiset manööverinsä olivat aikanaan tarpeellisia ja Suomelle hyödyllisiä. Tämä ei tietenkään poista sitä mahdollisuutta, että myös toisinkin olisi voitu toimia.
