07.12.2018

Terveydenhuolto on palvelutuotantoa ja sitä voidaan yksityistää

Koska yrityksen tehtävä on tuottaa voittoa omistajilleen, yksityinen terveydenhuolto tulee julkista kalliimmaksi. Totta vai tarua?

Aalto-yliopiston tuotantotalouden professori Paul Lillrank on kirjoittanut tutkijaryhmineen raikkaan analyysin suomalaisesta terveydenhuollosta. EVA:n Pamflettina julkaistu kirja Seitsemän syytä sairauteen. Miksi terveydenhuolto ei toimi? ei ole poikkeus. Kirjassa ammutaan alas terveydenhuoltoa koskevia uskomuksia, joilla ei ole totuuspohjaa. Yksi keskeisimmistä uskomuksista liittyy palvelutuotannon yksityistämiseen. Kirjoittajien erityisenä huolena on julkisessa keskustelussa usein eräänlaisena lainalaisuutena esitetty väite, jonka mukaan yritystoiminnan voitontavoittelun logiikka johtaa vääjäämättä hintojen kohoamiseen. Todistusaineistoksi  riittää sähkösiirtohintoja roimasti korottanut Caruna. 

 

Tuotteiden ja palvelujen hinnoilla ja voitoilla on luonnollisesti yhteytensä, mutta vain luonnollinen monopoli voi toimia kuten Caruna. Terveydenhuollossa samaa vaaraa ei ole, sillä kilpailu pitää huolen siitä, että hinnat pysyvät kurissa. Tämä edellyttää, että terveydenhuoltomarkkinaa muokkaavat politiikkapäätökset ja rahoitusratkaisut perustetaan huolelliseen harkintaan. 

 

Terveydenhuolto muodostaa poikkeuksellisen markkinan, jonka yhtenä erityispiirteenä on, että terveyspalvelujen kysynnällä ei ole ylärajaa. Todellisten kolotusten ohella lääkäristä haetaan apua myös luulosairauksiin ja yksinäisyyteen. Samalla lääketeollisuus ja lääketieteen kehittyminen lisäävät terveyspalvelujen tarjontaa. Voidaankin puhua medikalisaatiosta, jolla tarkoitetaan elämäntapahtumien ja poikkeavuuksien lääketieteellistämistä. Sairaus on määrittelykysymys: kun riittävästi tutkitaan, niin kaikki voidaan diagnosoida sairaiksi.

 

Terveydenhuoltoa koskeva keskustelu tullee olemaan jatkossakin arvolatautunutta. Voiton tekemistä sairaiden kustannuksella voidaan paheksua, mutta samalla on hyvä muistaa, että voitto on aina tuottojen ja menojen välinen erotus. Kun voitto nähdään Lillrankin ja kumppaneiden tapaan kannustimena, joka ohjaa yritystä karsimaan asiakkaalle arvoa tuottamatonta työtä, voitto ei ole yhteiskunnalle koituva kulu, vaan tuottavuutta lisäävä mekanismi.