Kaikki järjestykset päättyvät joskus
Historia ei välttämättä toista itseään, mutta peruutuspeiliin katsominen on hyödyllistä, sillä se auttaa ymmärtämään kehityksen isoja linjoja ja voi parhaimmillaan myös synnyttää ideoita, joiden avulla voidaan estää onnettomimmat kehityskulut.
Richard Haass tarkastelee vuonna 2018 julkaistussa esseessään, miten aikansa suurvallat joko ylläpitävät tai murentavat kansainvälisiä suhteita. Esseen lähtökohtana on, että kaikki järjestykset päättyvät aikanaan, koska olosuhteet muuttuvat ja intressit elävät. Päähuomio esseessä on vuosina 1815–1914 vallinnneessa ns. Euroopan konsertissa. Sodaton kyseinen aika ei toki ollut, mutta silloisten suurvaltojen voimasuhteet kuitenkin osapuilleen tasapainossa. Haassin mukaan tuosta on paljolti kiittäminen hyvää valtiomiestaitoa. Maailmansotien jälkeinen järjestys tiivistyi kylmään sotaan ja ydinaseiden pelotevaikutus esti isoimmat konfliktit. Tällä hetkellä elämme jälleen uutta vaihetta. Valtiomiestaidolle on jälleen kysyntää, mutta sen tarjonta näyttää olevan tiukassa. Jokainen essee on aikansa tuote, ja Haassin teksti on ajalta, jolloin Euroopasta puhuttiin enimmäkseen ulkoilmamuseona. Luultavasti vanhentuva mantereemme jää innovatiivisuudessaan USAsta ja Kiinasta, mutta optimistina voisi ehkä ajatella, että Euroopan unioni löytää paineessa schumanilaista valtiomiestaitoa ja uskoa yhteiseen tulevaisuuteen. Mennyttä ei Haassin mukaan kannata kuitenkaan liikaa märehtiä, sillä se estää näkemästä ajassa syntyvät mahdollisuudet – ja uhkat.
