15.11.2022

Voiko kaukoviisas poliitikko menestyä?

Veikko Huovisen luoma fiktiivinen hahmo Konsta Pylkkänen määritteli kaukoviisauden kyvyksi harkita asiat ja kuvitella tapahtumat "sikseenkin elävästi, että kun ne kerran tapahtuvat, ovat reitit selvät". Kaukoviisauden haasteeksi Konsta näki yhtäältä sen, että asiat jäävät huvikseen tapahtumatta ja toisaalta sen, että ne sattuvat eri tavalla. Kaukoviisauteen kannattaa kuitenkin pyrkiä, sillä Konstan mukaan hänellä "joka arvaa ottaa nämäkin huomioon, on maailmanranta kevyt kiertää".

2020-luvun alku on koetellut kaukoviisauttamme, eikä kevyestä maailmanrannan kiertämisestä ole tietoakaan. Keväällä 2020 koronavirus yllätti meidät housut kintuissa, kahta vuotta myöhemmin haukoimme henkeämme Venäjän hyökätessä Ukrainaan. Vaikka juuri tällä hetkellä näyttääkin siltä, että Ukraina on niskan päällä, sodan usva on tiheä, mikä tekee sen lopputuloksen arvioinnista vaikeaa. Alkujärkytyksen jälkeen Venäjän hyökkäys Ukrainaan on saanut koko Euroopan ihmettelemään, miten riippuvaiseksi olemme tulleet Venäjän meille myymästä energiasta. Suomessa keskustelu tiivistyy kysymykseen siitä, kuka näki tai ei nähnyt Nord Stream -putkissa turvallisuuspoliittista riskiä. Jälkeenpäin tarkasteltuna selvästikin liian harva.

 

Kaukoviisaus on kognitiivisesti vaativaa, mutta vieläkin hankalammaksi sen saattaa tehdä siihen liittyvä poliittinen ulottuvuus. EU:n komission entinen puheenjohtaja Jean-Claude Juncker puki sanoiksi monen poliitikon tuskan: ”Tiedämme, mitä pitäisi tehdä, mutta emme tiedä, miten tulisimme uudelleenvalituksi, jos teemme sen". En usko syyllistyväni liioitteluun, jos arvioin meidän keskivertoäänestäjien horisontin melko kapeaksi ja lyhyeksi. Poliitikko, joka lupaa hyvää tapahtuvaksi hamassa tulevaisuudessa riskeeraa oman uransa. Mahdollisten skenaarioiden muuttaminen ääniksi vaaleissa on vaikeaa — varsinkin, jos skenaarion mukainen toiminta edellyttää lyhyellä aikavälillä taloudellisia ja muita uhrauksia.

 

Selvää on, että Euroopan ei olisi pitänyt turvautua nähdyssä määrin venäläiseen energiaan. Yhtä selvää on, että Georgian sodan (2008) ja viimeistään Krimin valtauksen (2014) olisi pitänyt soittaa hälytyskelloja ja käynnistää päättäväinen Euroopan tasoinen energiajärjestelmän uudistaminen. Sen sijaan selvää ei ole se, miten kulloisenkin näyn voi muuttaa kannatukseksi, joka on välttämätöntä asioiden muuttamiseksi. Esimerkiksi keskustelu energianationalismista (HS 7.10.) osoittaa, miten vaikeaa on löytää ratkaisuja, joissa hyödyt koittavat myöhemmin, mutta ongelmat koetaan välittömästi. Ilmassa on kosolti jälkiviisautta, jota Konsta Pylkkänen piti imelänä, sillä "siinä on tapaus mennyttä aikakautta, mutta se kuvitellaan esiintulevaksi ja sakilla setvitään, miten olisi paras käyttäytyä". Luultavasti tänäänkin tehdään ratkaisuja, jotka osoittautuvat tulevaisuudessa kestämättömiksi.

 

Mahdotonta tulevaan varautuminen ei tietenkään ole. Konstaa mukaillen meidän pitäisi toimia kuin "vanha kalttopääkettu", joka "juosta hipsuttelee rämeellä ja astuu omiin jälkiinsä". Polulla olevat ketunraudat tämä välttää "hyvällä vainulla", toisin kuin "jänis, joka menee mielellään lankaan". Kaasuputkiasiassa pieni vähemmistö suomalaispoliitikoista on toiminut Konstan kuvaileman vanhan kalttopääketun tavoin, valtaosa lienee ennemmin ansaan juosseita jäniksiä. Tämä on ymmärrettävää, sillä lauman mukana on helpompi olla väärässä kuin yksin oikeassa.